Inspiration
Uimapuku, bikinit vai monokini – Rantamuotia kautta aikojen

Uimapuku, bikinit vai monokini – Rantamuotia kautta aikojen

2017-11-07

Rantamuodin historia on lyhyt mutta värikäs. Oli kyseessä sitten uimapuku, bikinit tai monokini, jokaiseen menneisyyteen liittyy kiehtovia yksityiskohtia.

Ennen 1800-luvun loppua rannalla käytettiin tavallisia vaatteita eli naiset kävelypukuja ja miehet kolmiosaista housupukua. Uidessa miehet saivat käyttää uimapukua, mutta naisten uima-asu koostui mekosta ja pitkälahkeisista löysistä housuista, mikä teki uimisesta hankalaa. Tilanne muuttui, kun australialainen uimari Annette Kellermann (1887-1975) totesi, että ”hän ei voi käyttää uidessaan enemmän vaatteita kuin mitä hän ripustaa pyykkinarulle” ja alkoi kehittää toimivampaa uima-asua. Hänen suunnitelemansa, ensimmäinen uimiseen oikeasti soveltuva uimapuku oli valmistettu villasta, ja puvun lahkeet ulottuivat polven yläpuolelle.

Kellermannin uutuus ei saavuttanut aivan varauksetonta hyväksyntää. Hänet pidätettiin Yhdysvalloissa vuonna 1907 säädyttömän pukeutumisen vuoksi, koska hän oli käyttänyt tyköistuvaa yksiosaista uima-asuaan. Kellermannin uimapuku sai tapauksen myötä julkisuutta ja siitä tuli suosittu – niin suosittu, että Kellermann loi oman uima-asumallistonsa.

Rantaelämän ja uimisen tultua muotiin 1920-luvulla naisten uimapuvuksi tuli kaksiosainen pitkä liivi ja housut -yhdistelmä. Materiaaliksi vaihtui trikoo. Seuraavalla vuosikymmenellä uimapuvut pienenivät naisilla entisestään, ja miehilläkin yksiosainen uimapuku säilytti suosionsa, vaikka myös vyötärölle ulottuvia uimahousujakin oli saatavilla.

1930-luvun rantamuotia. Kuva: Foto Roos 1930-luvulla. Helsingin kaupunginmuseo.

Bikinit – Ydinkokeiden muistolle

Ranskalaiset Jacques Heim ja Louis Réard keksivät nykyaikaiset bikinit lähes samanaikaisesti Pariisissa vuonna 1946. Bikinien sanottiin olevan ”vähin uima-asu, jota nainen saattoi käyttää tulematta pidätetyksi”. Tosin vielä 1940-luvulla useilla rannoilla oli kielletty pukeutumasta bikineihin, mutta seuraavalla vuosikymmenellä bikinit vakiinnuttivat asemansa.

Louis Réard nimesi uima-asun Marshallinsaarilla sijaitsevan Bikinin atollin mukaan. Selityksenä oli, että bikinien synnyttämä yhtäkkinen kiinnostus oli verrattavissa Bikinin atollilla neljä päivää aikaisemmin räjäytettyyn atomipommiin, mikä oli ensimmäinen kerta toisen maailmansodan jälkeen. Vuosina 1946–1958 Yhdysvallat käytti aluetta ydinkoealueena yli 20 vetypommille ja atomipommille. Kilpailevana nimenä tälle uudelle uima-asulle tosin oli myös ”atomi”, mutta tämä nimitys jäi miesten yhtä lailla pienenneiden uimahousumallien käyttöön.

Bikinimuotia 1950-luvun Helsingin Hietaniemen uimarannalta. Kuva: Aarne Pietinen Oy. Historian kuvakokoelma, Matkailun edistämiskeskuksen kokoelma, Museovirasto.

Monokini – Yksiosainen uhka vai mahdollisuus

Itävaltalaissyntyinen vaatesuunnittelija Rudi Gernreich toi markkinoille vuonna 1964 yläosattoman uimapuvun eli monikinin. Asu koostui alaosasta ja henkseleistä, ja se jätti rinnat paljaiksi. Gernreich itse oli nudisti ja monokini oli hänen kannanottonsa alastomuutta kammoksuvaa yhteiskuntaa vastaan. Vaikka suunnittelijansa mukaan monokini symboloikin vapautta, se ei saavuttanut suurta suosiota. Monokiniä ei myöskään pidä sekoittaa Boratin kuuluisaksi tekemään mankiniin, sillä monokini oli nimenomaan naisille suunniteltu uimapuku.

Monokini vuodelta 1964

Uimapuvut nyt

Uimapuvut ovat olleet pitkälti samanlaisia 1970-luvun alkupuolelta lähtien. Rantamuoti vaihtelee ja elää muun muodin mukana. Esimerkiksi 1970-luvulla muotia olivat virkatut bikinit ja 1980-luvulla tangat. Uimapukujen materiaaliksi ovat kuitenkin vakiintuneet ohuet keinokuidut, sillä uimapuvun haluttiin ja yhä halutaan olevan kuin toinen iho.

1990-luvun raikasta rantamuotia.

Pääkuva: Kylpylävieraita Terijoen Merikylpylän hiekkarannalla vuonna 1932. Historian kuvakokoelma, Karjalan liiton kuvakokoelma, Museovirasto.

Lähde: Matkailijan ihmeellinen maailma. Kostiainen Auvo & al. SKS 2004